"Miten lasta tulisi kannustaa koulunkäyntiin ja irrottaa hänet pelikoneista sekä kännykästä?"

Voiko ruoalla tai herkuilla palkitseminen aiheuttaa haasteellista suhtautumista syömiseen tai muita ongelmia?

Lapsen ruokasuhde kehittyy jo hyvin varhain ja on erityisen herkkä muotoutumaan epätasapainoiseksi varsinkin pienillä lapsilla. Lähtökohtaisesti välttäisin ruoalla palkitsemista, sillä se voi ohjata lasta ajattelemaan ruokaa vastakkainasettelujen kautta – hyviin ja huonoihin ruokiin. Jos lapsella on haasteita syödä monipuolisesti, kannattaa panostaa kiireettömiin ruokailuhetkiin ja koota annos niin, että siinä on mukana sekä lapselle mieluisia ruokia että jokin ruoka-aine, jota hän vielä harjoittelee. Vanhempien lasten kohdalla periaatteet ovat pitkälti samat: tärkeämpää kuin syömisen kontrollointi on mukava yhdessä syöminen ja vanhemman salliva, rauhallinen läsnäolo.

Ruoka palkintona on pulmallinen myös siksi, että kuten monien muidenkin ulkoisten palkintojen, sen vaikutus on usein lyhytaikainen. Aluksi toimiva keino voi ajan myötä kääntyä ongelmaksi, jota on entistä vaikeampi korjata. Tällaisia haasteita voivat olla esimerkiksi lapsen taipumus hakea nopeaa mielihyvää herkuista. Ruokailutilanteissa olisi hyvä välttää valta-asetelmia ja pyrkiä tukemaan lapsen omaa uteliaisuutta ruokaa kohtaan.

Miten lasta tulisi kannustaa koulunkäyntiin ja irrottaa hänet pelikoneista sekä kännykästä?

Lapsen ruutuaika on monessa perheessä juuri nyt ajankohtainen aihe. Jokainen perhe on kuitenkin erilainen, ja myös suhtautuminen älylaitteisiin sekä koulunkäynnin rooli arjessa vaihtelevat. Lapset ja nuoret kaipaavat aikuisen kanssa vietettyä, kiireetöntä aikaa ja yhdessä tekemistä. Ruutujen vetovoima on usein pienempi, jos perheessä on muita mukavia rutiineja ja yhteisiä hetkiä. Yllättävän usein lapset toivovat vanhempiensa kanssa aivan arkisia asioita: ruoanlaittoa, lautapelien pelaamista tai yhteistä harrastamista. Yhteisten aktiviteettien ja rutiinien avulla lasta voi lempeästi ohjata toivottuun käyttäytymiseen ja tukea irrottautumista ruudun ääreltä.

Aikuisten on hyvä olla tietoisia siitä, kuinka nopeasti erilaiset laitteet voivat koukuttaa lapsia ja ohjata käyttäytymismalleihin, joista irti oppiminen on myöhemmin vaikeaa. Kun opetamme lasta esimerkiksi bussimatkalla katsomaan maisemia ruudun sijaan, opetamme samalla tärkeitä keskittymisen ja läsnäolon taitoja. On myös hyvä pysähtyä pohtimaan, kohtaammeko lapsen aidosti vai piiloudummeko itsekin helposti ruudun taakse.

Miten varmistaa, että lapsi oppii panostamaan koulunkäyntiin ja että peliaika olisi palkinto? Entä silloin, kun kyse on teinistä ja peruskoulun viimeisestä vuodesta, jolloin koulutyöhön käytettävää aikaa pitäisi lisätä peliajan kustannuksella?

Positiivinen puhe ja aito kiinnostus lapsen mielenkiinnon kohteita kohtaan vahvistavat vanhemman ja nuoren välistä yhteyttä ja vuorovaikutusta. Peruskouluaan päättävän nuoren kehitysvaiheeseen kuuluu vastuunkannon harjoittelu, ja vanhemmat voivat tukea tätä antamalla nuorelle sopivia vastuita sekä ohjaamalla itsenäiseen koulutyöskentelyyn. Nuorella on luontainen tarve vastustaa vanhempiensa toiveita, ja tällaisessa tilanteessa vastakkainasettelu saattaa kärjistyä koulunkäynnin ja vapaa-ajan välille. Jos nuorella ei ole erityisiä oppimisen haasteita ja yhteistyö koulun kanssa toimii, katse kannattaisi suunnata siihen, millainen ilmapiiri koulunkäyntiin liittyen kotona vallitsee.

Vastakkainasettelua olisi hyvä välttää ja keskittyä tukemaan nuoren sisäisen motivaation rakentumista esimerkiksi tulevaisuuden mielikuvien avulla: mitä nuori haluaa tehdä peruskoulun jälkeen ja miten nykyiset opinnot voivat auttaa häntä kohti kiinnostavaa polkua. Kaikki eivät löydä opiskelumotivaatiota samassa elämänvaiheessa, ja toisille tekemällä oppiminen on luontevampaa kuin lukeminen. Tässä ikävaiheessa välttäisin koulunkäynnin palkitsemista ulkoisilla palkinnoilla, sillä niiden vaikutus on usein heikko ja lyhytkestoinen.